Aulin ja Marian henkilökuva
Kuuntele
Kuuntele Aulin ja Marian -tallenne Soundcloudissa.- Ulkoinen linkki
Lue
[Alkutunnus: Pianomusiikkia ja naisääni laulaa: ”Pieniä tekoja, suuria tunteita. Ne kanssasi jaan ja niin paljon saan, kun uskallan sanoa sen, minkä tunnen. Keräilen rohkeutta. Voin vihdoinkin sanoa pystypäin, tämä on, tämä on - Minun näköinen elämä.” Naisääni sanoo: "Näkövammaisten liitto."]
Harri: Tervetuloa kaikki! Äänten takana -podcastia kuuntelevat ihmiset kuuntelemaan tätä sarjan yhtä osaa. Äänten takana -podcastissa meillä on tänään Auli ja Maria, jotka keskustelevat elämästään. Me ollaan tehty Auli Rinteen ja Maria Nuotion kanssa sinunkaupat ja etunimellä me tässä mennään eteenpäin. Tervetuloa Auli ja Maria! Me ensinnäkin lähdetään siitä, että Auli, kerro lapsuudestasi, perheestäsi ja sisaruksistasi. Ensinnäkin se, että missä päin Suomea olet syntynyt?
Auli: Mä olen syntynyt Pohjois-Haagassa Helsingissä. Ja asuttiin ihan siellä 10. kerroksessa. Minä olin perheen neljäs lapsi, mutta siellä syntyi vielä sitten meitä yhteensä kahdeksan. Äiti kuoli minulta jo kun olin viiden vuoden, niin meillä kävi se aika mutkattomasti, kun meillä oli äidin serkku lastenhoitajana, niin sanoisin, että ei suuria traumoja siitä jäänyt ja elämä jatkui. Vanhemmille se oli varmaan vaikeampaa. Helsingissä asuttiin se yhdeksän vuotta, tai minä asuin. Ja sitten vuodeksi kerittiin muuttaa omakotitaloon Helsingin maalaiskuntaan, nykyiseen Vantaaseen. Sitten sieltä isän työn myötä kymmenvuotiaana kahdeksanhenkinen lapsipesue muutti Varkauteen, ja siellä syntyi vielä se yhdeksäs. Tästä meidän lastenhoitajasta tuli meidän uusi äiti. Meitä oli siis viisi ja neljä, ja kaikki asuimme saman katon alla. Sisaruksiksi toisemme kyllä tunnemme. Ja Varkaudessa olen viettänyt suurimman osan aikaa. Nyt nämä viimeiset kymmenen vuotta tässä ihan Varkauden kupeessa Joroisissa.
H: Kiitoksia, Auli! Maria, sama asia; lapsuus, perhe, sisarukset ja missä olet syntynyt?
Maria: No minä olen myös Helsingistä. Ja itse asiassa olen aika läheltä, missä Aulikin syntyi, eli 70-luvun alkupuolella synnyin Pakilassa. Pakilassa Paloheinässä Helsingissä asuin sitten koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Minä olin perheen esikoinen, ja sitten myöhemmin minulle syntyi pikkuveli. Se oli kyllä tosi kiva juttu mielestäni, koska kun oli pikkuveli, niin sai edelleen tehdä lapsellisempia asioita ja leikkiä sen kanssa leluilla ja viedä sitä karuselliin, mihin ei ehkä enää itse olisi alakouluikäisenä mennyt. Vaikka asuin omakotialueella, niin siihen aikaanhan ei ollut vielä niin paljon päiväkoteja, mutta mun molemmat vanhemmat kävi töissä, niin olin mun isän äidillä hoidossa kymmenen ensimmäistä vuotta Töölössä. Eli puoliksi elin kuitenkin ihan kaupunkilaisen elämää, kun olin joka päivä siellä puoli yhdeksästä viiteen. Aloitin myös alakouluni Töölössä aika kaukana omasta kotoani.
H: Kiitoksia! Me mennäänkin siihen. Kerro Maria: koulu ja unelmat.
M: Olin ollut siis kolmen kuukauden ikäisestä koulun alkuun täysipäiväisesti hoidossa isoäitini ja isoisäni luona. Toki jossain kerhossa ja eskarissa käyden. Mutta sitten aloitin koulun myös siellä heidän lähellään, joten jatkoin iltapäivähoidossa siellä. Ja eräs syy tähän oli se, että meidän kodin lähelle oli ihan minä hetkenä hyvänsä valmistumassa uusi koulu, mitä odotettiin, että pääsisin sinne. Mutta viidennelle luokalle sitten siirryin Pakilan kouluun, joka ei ollut se uusi koulu, se uusi koulu ei valmistunut. Sitten en enää kulkenut Töölöön. Pikkuveljeni sitten pääsi tähän uuteen kouluun.
H: Oliko silloin jo peruskoulu vai oliko tämä kansakoulu?
M: Joo, tämä oli peruskoulu. Vuonna -79 aloitin kouluni. Sitten sen muistan haaveammateista alakoulusta, että niitä oli lentoemäntä ja arkeologi. No, lentoemännäksi en koskaan saavuttanut sitä pituutta, kuinka pitkä olisi pitänyt olla. Ja sitä paitsi kun matkustin lentokoneessa, niin huomasin, että korvani eivät kauhean hyvin kestä paineen vaihtelua. Se haave jäi sitten siihen. Ja myöskin arkeologi jäi. Mutta varsinkin vanhojen kansojen historia on kyllä kiinnostanut ihan koko ikäni.
H: Kiitoksia! Auli, koulu ja unelmat.
A: No mä sanoisin näin, että neljäntenä lapsena, niin sehän oli yhtä koulua – kun isommat leikki koulua, sain olla oppilaana. Viisivuotiaana opin minäkin lukemaan, mutta 7-vuotiaana menin Tolarin kansakouluun. Kaksi vuotta kävin sitä. Sitten kun muutimme silloiseen Helsingin maalaiskuntaan, niin siellä oli Friherrsin kansakoulu, taitaa olla vapaalla nimellä kyllä nykyisin, mutta silloin oli. Sitten oli muutto Varkauteen, niin neljännen luokan kävin Varkauden tehtaan koulussa, isossa tiilisessä rakennuksessa. Siihen aikaan piti pyrkiä oppikouluun, niin sitten pyrin yhteislyseoon. Se meni oikeastaan aika nohevasti, kun sitä koulua oli käyty sisarusten opeilla jo. Kun meillähän oli sitten jo melkein kohta Varkauteen muutettaessa yhdeksän lasta. Meillähän oli ikää vuosi, vuosi, vuosi, vuosi. Sitten kolme vuotta, ja taas vuosi, vuosi, vuosi. Ja muutama vuosi siinä välissä. Eli meillä oli aikamoista pelailua, leikkiä ja villiä. Niin kotona kuin koulussa. Kyllä siellä riitti aina puuhaa. Mutta se oli hyvä, kun oli isoveli, joka oli, sanoisinko kikkarapää, Jimi Hendrix -tyyppinen, niin aina oli se, että jos kiusataan, niin isoveli antaa turpiin. Eli kyllä siinä oli hyvät vartijat.
H: Haluan vielä Auli kysyä, että teitä oli aika iso määrä, ja menit oppikouluun, minäkin olen sen ikäinen, että sitä käynyt, niin mites taloudellinen tilanne, koulutettiinko muita kuin sinä?
A: Meillä kävi keskikoulun kolme vanhempaa, mutta kyllä sieltä tuli mun yksi vanhempi sisko myös ylioppilaaksi. Meillähän oli silloin, isä oli kyllä hyvässä työssä, hän oli vaneritehtaalla myyntipäällikkönä. Mutta sitten toisaalta äitipuoli oli tietysti kotona. Ei yhdeksän lapsen kanssa mihinkään lähetä. Oma äiti oli farmaseutti, hän oli silloin töissä, kun äitipuoli tuli meille lastenhoitajaksi. Sanoisin, että moni luuli, että meillä on rahaa. Mutta kyllä täytyy sanoa, että olimme aina vapaaoppilaita. Kaikki anottiin ja taskurahoja hankittiin lapsenvahtina. Kaksi markkaa tunti oli se palkka, muistan vieläkin. Ne oli suosituimmat perheet, joiden vanhemmat juhli mahdollisimman pitkään aamuyöstä, kun sehän oli sitä helpointa aikaa.
H: Kiitoksia, Auli! Kysyn vielä, kuinka hyviä te olitte koulussa. Kerro Auli ensin.
A: Olin kasin oppilas suunnilleen joka tasolla, eli pikkuisen ehkä luokan keskiarvoa parempi. Ja sitten lukiossa se kyllä tippui alle kasin, jotain 7,9. Mutta oli mulla bravuuriaineet selvät neljä: liikunta, terveysoppi, kuvaamataito ja kotitalous. Ne oli aina kymppejä. Niin lukiossa kuin keskikoulun puolella. Kyllä siitä huomasi vähän sen suuntautuneisuuden.
H: Luova ihminen, luova ihminen! Maria, laita nyt vähä paremmaksi, että Auli punastuu.
M: Mä olin peruskoulussa aina semmoinen kasipuolen oppilas. Mä sain niitä kohtuullisen hyviä numeroita ja opin nopeasti tekemättä hirveästi töitä. Mun bravuuriaineet oli matematiikka ja äidinkieli. Tykkäsin kirjoittaa pitkiä aineita, mistä sainkin ihan hyvät pisteet. Ja matematiikan opin ihan itsestään. Sitten samoin kuin Aulille kävi, niin lukiossa numerot vähän putosi. Se johtui lähinnä siitä, että kun olin tottunut, ettei tarvitse paljoa tehdä, niin en sitten tehnyt lukiossakaan. Varsinkin ruotsin numero putosi. Mutta koska kuitenkin kirjoitin ruotsi, siihen aikaahan se oli pakollinen, ja olisin muutenkin kirjoittanut, koska olen aina tykännyt myös kielistä, niin sanotaan, että oli kutosta ja seiskaa numerot todistuksessa. Mutta kirjoitin ruotsista L:n, koska huomasin, että siihen aineeseen pitää panostaa. Panostuksen tein lukemalla Kalle Ankkaa, katsomalla TV-nyttiä ja lukemalla ruotsin kielioppikirjaa. Kirjoitusten jälkeen ruotsin opettaja tuli ihan henkilökohtaisesti kehumaan, että en olisi uskonut, että sinäkin kirjoitat L:n.
H: Kiitos, Maria! Oliko teillä nuoruudessa, ja mietitään nyt vaikka sitä murrosikää, haittasiko se esimerkiksi vaikka lukion käyntiä? Aloita sinä Maria, ole hyvä.
M: Ei mulla koulunkäyntiä haitannut. Ainoa, mikä sitä koulunkäyntiä murrosiässä ehkä haittasi, oli se, että biologinen kello meni sekaisin ja olisin valvonut myöhään. Ja aamulla ja koulussa sitten väsytti.
H: Halusitko olla semmoinen kiltti tyttö? Oliko sulla kiltin tytön syndrooma?
M: En mä siinä ajassa ainakaan erityisesti ajatellut, että mä haluan olla erityisesti jotain, mutta olin kiltti tyttö. Mutta mä olen aina osannut sanoa paremmin "ei" kuin jotkut ihmiset.
H: Auli, mites sulla?
A: Täytyy sanoa, että me biletettiin kyllä tosi paljon, kun meillä oli iso talo ja isä usein matkoilla ja äitipuoli monesti hänen mukanaan. Me oltiin pienempien lapsenvahteja. Meillä oli aika hurjia bileitä ja niitä oli kyllä viikonlopun lisäksi viikollakin. Ja lukiossa, täytyy sanoa, että kyllä mä laiska olin. Kaupungin kellareissa, siellä luettiin aina, pinnattiin tunnilta ja luettiin kokeisiin, että mä olen ollut tosi huono tämmöinen. Mutta mä olin kuitenkin kiltti, että kyllä opettajat tykkäsi musta. Mä myöhästyin usein, milloin oli sisko ottanut kengät, milloin oli pyörän kumit puhki. Hirmu syitä oli. Täytyy sanoa et luokkakokouksessa yksi entinen luokkakaveri sanoi, että hän oli niin katkera, että se reksikään ei sulle ollut vihainen, kun se vain nauroi mun selityksille, että olin ilmeisesti hyvä selittää.
H: Kiitos! Minusta tuntuu, että edelleenkin. Mutta jatketaan asiallisella linjalla. Maria, nuoruus ja harrastukset.
M: Mä olin ahkera partiolainen. Se vei paljon aikaa, kun meillä oli viikkokokouksia, retkiä ja kilpailuja. Tykkäsin liikkua luonnossa. Sitten mä harrastin ratsastusta. Ratsastustuntien lisäksi muutenkin vietin tallilla aikaa. Tykkäsin käydä pyörälenkeillä. Sitten kun tietokoneet tuli -85 Commodore 64, niin meille hankittiin semmoinen. Sen jälkeen kotona tietokoneet eri muodoissaan vei paljon aikaa. Ensin pelailin. Ja sillon oli tietokonebokseja, mihin pystyi soittamaan modeemilla, niin siellä sitten aloin ottaa kontaktia muihin tietokoneharrastajiin.
H: Auli, nuoruus ja harrastukset. Sä puhuit liikunnasta, niin melkein arvaisin, mutta kerro sinä omin sanoin.
A: Mähän harrastin kanssa tosi paljon. Me oltiin aina joko jalkapalloa tai pesäpalloa. Tennis oli meidän ihan bravuuri. Kävin myös valmennuksessa. Itse asiassa mua kolme vuotta nuorempi pikkuveli, hän sai 14-vuotiaana SM-kultaa tenniksestä. Niin mehän pelattiin myöskin, ei vain biletetty, vaan me pelattiin ihan iltamyöhät kesällä. Se oli halpaa, kun siihen aikaan Varkaudessa oli tennisklubi, niin me mentiin aina silloin, kun ei ollut muita, ja se oli usein ilta-aikaan. Mutta oli myös jazzbalettia. Ja sitten teatteriharrastus alkoi jo lukion alaluokilla nuorisoteatterissa. Sitten taisin vetää siskon kanssa viitisen vuotta lapsiteatteria. Eli Nuoren Voiman Liiton alainen oli silloin. Ehkä teatteriharrastus tuli sen myötä, kun siskon poikaystävän äiti oli näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja, ja isä taiteilija ja rakennusmestari, niin se tuli siskon kautta.
H: Kiitoksia, Auli! Mikä sitten vei teidät opiskeluun ja ammattiin? Aloitatko sinä, Auli.
A: Minähän jo lapsena aina sanoin, että minusta tulee kaupan myyjä. Sehän oli ihan selviö, että menen kauppaopistoon. No, ei se nyt ihan niin ollut, mutta Varkaudessa ei juuri ollut muita kouluja. Ja kun mulla oli se poikaystävä jo, niin eihän sitä raaskinut lähteä kauemmas, niin se oli se helpoin vaihtoehto. Mutta tykkäsin kyllä. Ja siihen aikaan oli paljon töitä, niin heti kauppaopiston jälkeen menin silloiselle Altimille, Ahlström, nykyinen Honeywell, menin sinne töihin. Mutta oli mulla välivuosi sen YO:n jälkeen. Että kun puhuit siitä rahasta, ja kun kirjoihin pyysin rahaa, ja ei oikein ollut, niin tuli sanomaan sitten, että minä menen kouluun sitten, kun maksan itse omat kirjani. Niin minä sitten tein töitä ja maksoin kirjani itse, ja muutinkin sitten pois kotoa. Mutta samalla paikkakunnalla pysyin. Ja sitten täytyy sanoa, että mä olin melkein 12 vuotta siellä Altimilla. Siellähän oli äärimmäisen hyvä koulutus työpaikan puolesta, ettei ehkä nykyisin ole sellaista. Ja siellä oli sitten oikein johtavan, tai erikoiskurssi, Antti-kurssiksi kutsuttiin. Ja siellä koulutettiin ihan jopa pöytätapoja. Olin sitten ATK-sihteerinä ja myyntisihteerinä, projektisihteerinä. Ja sitten yllätys yllätys tällä koulupohjalla olin controllerinakin vielä kolme vuotta. Että täytyy sanoo, että työ on opettanut paljon. Sen jälkeen, kun tuli yritysmuutokset ja muuttui Honeywelliksi, niin jouduin työttömäksi, niin kävin tämmöisen, oli Pohjois-Savon väliaikainen ammattikorkea, se oli vasta tulossa silloin -92, -93, niin silloin kävin ulkomaankaupan jatkolinjan. Ja saksa oli siellä sitten pääkieli. Eli siihen kuului sitten myös kuukauden harjoittelu Saksassa. Se keskittyi saksan kieleen. Se oli ihan päiväopiskelua se vuosi. Sitten vielä lähdin mikrotukihenkilökurssille. Se kesti neljä kuukautta. Vai oliko se toisinpäin... Joo, koska kun oli jo päättymässä ulkomaankaupan jatkolinja, niin sitten pääsinkin seuraavaan pitkään työrupeamaan, eli tänne... No, se on kanadalainen firma, se oli Canadian Aviation Engineering, ja myöhemmin Advanced Fiber Technology. Tämä on taas jotain ihme onnea, että haastattelussa kävi niin hyvin, että haastateltiin englanniksi, ja me oltiin loppusuoralla ystävättäreni miehen, joka oli teknikko, ja he havitteli teknikkoa, mutta jostain kumman syystä ne otti tämmöisen huonon matikan omaavan merkonomin, jolla oli ulkomaankaupan tausta. Mutta se tarkoitti hirveästi taas opiskelua siinä työssä.
H: Kerro Maria sinä omat opiskelusi tähän päivään mennessä.
M: Myös mua kaupan ala kiinnosti. Itseasiassa opintojen valinta tuli niin, että mä lukioonkin menin sillä silmällä, että se on yleissivistävää ja saan lisää aikaa miettiä. Ja olen ollut aina hyvin monesta kiinnostunut, ja vähän suljin opiskelualoja pois. Sitten ajattelin, että kauppakorkeakoulu olisi kiinnostavaa. Ja menin sitten kauppakorkeakouluun. Lukion ja kauppakorkeakoulun välissä myös minä pidin välivuoden ja keräsin rahaa ihan mukavasti. Sain, kun olin provisiopalkalla ja ahkera.
H: Olitko kaupassa siis?
M: Ei, mä myin ilmoitustilaa.
H: Oi, oi, en uskoisi ikinä!
M: Myin ilmoitustilaa yrityksille puhelimitse. Ja voin sanoa, että olin siinä tosi hyvä. Sain ison tilipussin, mutta myös huomasin sen vajaan vuoden jälkeen, että loppuelämäkseni haluan vähän rauhallisemman työn. Musta tulee helposti liian kunnianhimoinen ja liian ahne, ja sen tyyppinen työ vuosien mittaan muuttuisi liian stressaavaksi, koska tiesi, että jokainen kahvitauko vähentää provisiota, joka kerääntyi kumulatiivisesti. Silloin kun sain puhelintyöpaikan, niin mä muistan, kun mun pomo sanoi, että hän ei koskaan ihmisiä palkatessaan osaa sanoa, että kuka menestyy ja kuka ei menesty. Se katsotaan sitten kuukauden, kahden kuukauden päästä.
H: Olet opiskellut, elikkä sä olet ekonomi.
M: Olen ekonomi. Mutta sitten tie vei vähän muualle, koska mä olin aina halunnut kesätöihin päiväkotiin, mutta se oli aina jäänyt. Niin siinä opintojen loppuvaiheessa aloin tehdä päiväkotiin sijaisuuksia, ja sitten minusta tuli päiväkotitäti. Ja myöhemmin luin oppisopimuksella lähihoitajaksi.
H: Auli, kielitaito.
A: Aika sujuvasti puhun englantia ja ruotsia. Ja saksa alkaa jo unohtua. Ja sitten todella huonosti ranskaa, että voin vähän salaa kuunnella, kun toiset puhuu.
H: Maria, kielitaito.
M: Mä sujuvasti kuuntelen montaa kieltä. Toisia ymmärrän, toisia voin kuunnella vaikka en ymmärrä. Mutta olen aina tykännyt kielistä. Ja silloin kun ollaan matkustettu uusiin maihin, niin olen lukenut sitten ainakin jotain sen kielen alkeita. Esimerkiksi unkaria, kreikkaa, indonesiaa, venäjää. Koulussa olen lukenut englantia, ruotsia, ranskaa, saksaa ja espanjaa. Espanja on näistä ollut semmoinen, mikä on ollut sillä lailla rakas, että sitä on koittanut ylläpitää. Ja englanti nyt ylläpityy ihan itsestään.
H: Kiitoksia, Maria! Missä vaiheessa näkövammaisuus Maria tuli sulle?
M: Se alkoi 12-vuotiaana. Eli viitosluokalla koulussa olin nähnyt vielä oikein hyvin. Sitten kutosluokalla aloin huomata, etten enää näe mitä piirtoheittimellä ja taululla lukee, vaan piti katsoa vieruskaverin vihkosta. Ja siinä vaiheessa en tiennyt, mitä on, eikä vanhemmatkaan tiennyt, mitä on. Ja ei itsellä ollut oikein siihen selitystä. Ja siinä vähän näkö huononi. Muistan yläkoulussa, lukiossa opettajatkin ihmetteli, että mikset näe. Olin käynyt silmälääkärillä, mutta laseillakaan ei saatu kauheasti näköä paremmaksi, niin ei osannut selittää. Ja enemmän näköä alettiin tutkia, kun täytin 18. Silloinen silmälääkäri huomasi, että olen aika kaukana ajokortin rajoista. Ja hän sitten lähetti jatkotutkimuksiin.
H: Ja saitko diagnoosin milloin?
M: 18-vuotiaana lähetettiin HYKSiin, niin muistaakseni pari vuotta siinä meni ennen kuin löytyi silmänpohjan muutokset. Eli mullahan on Stargardtin tauti eli silmänpohjan rappeumasairaus, jossa tappisoluja kuolee tarkan näön alueelta. Sitten kun saatiin diagnoosi, niin tuli heti 75 prosentin näkövammaisuus.
H: Auli, milloin näkövammaisuus piiskasi sinua?
A: Se tuli just tuossa, kun olin siellä vientimyyjänä. Se oli siis viisi vuotta ollut. Mä olin varmaan semmoinen 40, muutaman vuoden päälle. Se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Eli mitään diabeteksen sivusairauksia ei ollut ollut. Sitten ykskaks silmän verisuonet oli huonot. Eli silmänpohjan rappeumahan se on, diabeteksen aiheuttama. Ja tarkan silmän alueella. Se näkö meni vuoden sisällä niin huonoksi, että taisi tulla 80 melkein vuoden sisällä. Ja sataankin se sitten vielä meni. Mutta kiitos Näkövammaisten liiton, niin siellä oli Taru Tammi muun muassa työpaikalla auttamassa. Minuthan olisi varmaan heti heitetty ulos sieltä, jos ei hän olisi tullut mukaan neuvotteluihin. Ja se jatkui vielä, mutta ensimmäiset Yt-neuvottelut kun tuli, niin tiesin jo melkein, että kehen se kohdistuu. Kuitenkin vuoteen 2005 tammikuulle olin työpaikan kirjoilla. Ja kyllä mä vielä näkövammaisena siellä ponnistelin ja pinnistelin, ja tykkäsin edelleen työstä. Mutta sitten tuli se vaikea jakso, kun nyt pitäisi etsiä näkövammaisena uutta työtä. Ja sanon, että monenlaista siinä oli. Kävin jopa kirjanpidon kahdeksan kuukauden kurssin liiketaloutta ja tilinpäätöstä, ja olin sen alan harjoittelussa. Sitten mulle sattui semmoinen ihmeellinen onni, että pääsin edunvalvontaan töihin. Olin joutunut perehtymään hirveästi tukiin ja muihin, mitä voi olla, ja siitä edunvalvoja, lakimies katsoi, että tuostahan voi olla hyötyä. Eli tavallaan näkövamma ehkä kuitenkin auttoi mua saamaan aivan täysin toisenlaisen pienen työyhteisön, josta taas tykkäsin.
H: Kiitoksia, Auli! Nyt mennään siihen, että miksi te olette tässä Minun näköinen elämä -toiminnassa. Maria, ole hyvä.
M: No siksi, miksi mä tähän satuin tulemaan, niin oli varmaan koronapandemian aikaansaamaa pitkälti, kun kaikki muut harrastukset oli mennyt tauolle, eikä ihmisiäkään voinut oikein tavata. Ja olen aina tykännyt puhelimesta, niin sitten tämmöinen puhelimen kautta tapahtuva vapaaehtoistoiminta, ikään kuin harrastus, sopi hyvin siihen aikakauteen. Siksi miksi juuri tämä toiminta kiinnosti, niin olen aina tykännyt höpötellä ihmisten kanssa sekä puhelimessa että ihan kasvokkain livenä.
H: Kiitos, Maria! Auli, olet ollut myöskin ihan alusta asti Minun näköinen mieli ja minun näköinen elämä. Miksi tämä?
A: Projektin ensimmäinen vetäjä Jutta Saanila mut houkutteli. Olin ensin ihan ringeissä. Muistan, että Asta Torpon rinki oli ensimmäinen, missä olin ja sitten oli jossain muussa, mutta aika nopeasti lähdin itsekin vetämään, ja aika paljon niitä on tehnyt. Se oli heti alusta mielenkiintoista. Niin ringissä kuin vetäjänä.
H: Teetkö muuta vapaaehtoistyötä?
A: Joo, mä olen SPR:n ystäväpalvelussa, ja sitten olen Vanhustentaloyhdistyksessä puheenjohtajana, jossa on muita järjestöjä pohjalla, Norden ja tämmöistä.
H: Maria, teetkö sä muuta vapaaehtoistyötä?
M: En, tällä hetkellä varsinaisesti en tee muuta.
H: Mikä kirja on jäänyt mieleen, Auli?
A: Kjell Westön... Nyt mä muista, kun se on se hieno musiikkitermi, Tritonus.
H: Joo. Mites Maria?
M: Kjell Westöstä tuli mieleen "Missä kuljimme kerran", koska Helsingin keskusta on sydäntä lähellä.
H: Mikä elokuva tai teatteriesitys on jäänyt mieleen, Maria?
M: Mä sanon elokuvan Back to the Future.
H: Selvä. Siinä oli näyttelijät...
M: Michael J. Fox.
H: Mites Auli, elokuva tai teatteriesitys?
A: Mä sanon Minna Canthia koskeva näytelmä, jossa olen itse näytellyt Minna Canthia.
H: Joo. Se oli teatteriesitys. Haluatko sä elokuvaan jotain...?
A: Mähän olen tämmöinen romanttinen, niin Notting Hill vaikka sanon tässä.
H: Maria, kuunnelma.
M: Knalli ja sateenvarjo.
H: Jes! Se on väsyneen ihmisen kuunneltava. Auli?
A: Tämä on helppo, sama – Knalli ja sateenvarjo.
H: Aa, mä olisin odottanut, jos olette kuunnellut, niin Sinuhea. Se on vallan loistava. Kuunnelkaa joskus. Erikoinen kysymys, ooppera?
M: Mä en oikein tykkää oopperoista, mutta Chess. Vai onko se musikaali? Ja taitaa Cats olla musikaali.
H: Ymmärrän. Mites Auli?
A: Mulle tulee vain mieleen nyt Figaron häät.
H: Tämän haluan lopuksi, tämä on lainaa Maria Petterssonin ohjelmasta. Kenen henkilön kanssa haluaisitte käydä kahvilla tai muulla virvokkeella? Ja sen ei tarvitse olla hengissä. Auli, ole hyvä.
A: Aira Samulin.
H: Kiitos! Maria?
M: Vaikken kauhean uskonnollinen olekaan, niin Jeesuksen. Olisi kiva tietää, millainen hän oikeasti oli.
H: Mahtavia vastauksia! Olen tosi onnellinen, että olen saanut haastatella Auli sinua ja Maria sinua, koska tämä oli inspiroiva tapaus. Kiitoksia teille Auli ja Maria!
A: Kiitos Harri ja Maria!
M: Kiitos!
[Naisääni kertoo: "Mitä on puhelinrinkitoiminta? Sinä sitoudut viisi kertaa olemaan mukana keskustelussa. Sinun ei tarvitse osata muuta kuin vastata puhelimeen. Kokoonkutsuja soittaa ja kokoaa ringin, jossa keskustellaan luottamuksellisessa ilmapiirissä. Voidaan jakaa yhteisiä asioita ja elämänkokemuksia. Osallistu sinäkin puhelinrinkitoimintaan! Lisätietoa saat soittamalla numeroon 050 405 9057. Lämpimästi tervetuloa mukaan puhelinrinkitoimintaan!"]
[Lopputunnus: Pianomusiikkia ja naisääni laulaa: ”Pieniä tekoja, suuria tunteita. Ne kanssasi jaan ja niin paljon saan, kun uskallan sanoa sen, minkä tunnen. Keräilen rohkeutta. Voin vihdoinkin sanoa pystypäin, tämä on, tämä on - Minun näköinen elämä.” Naisääni sanoo: "Näkövammaisten liitto."]